Mitä on terveys? Henkilökohtaisia näkökulmia

Jokunen viikko sitten mietin mitä sana terveys tarkoittaa ja minua kiinnosti teidän lukijoiden mielipiteet ja näkemykset terveydestä. Kiitos kommenteista. Olivatko mielipiteet sellaisia mitä olin odottanut, eli laajasti sanottuna sopiva tasapaino fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin välissä?

Se oli sitä, laajasti sanottuna siis. Minäkin haen henkistä ja fyysisistä tasapainoa elämässäni ja uskon että se ultimaattinen terveys löytyy sitä kautta. Ultimaattinen terveys ei tarkoita minulle erittäin kurinalaista elämää tai kontrolloimista, eikä yhtä lopullista tilannetta elämässä. Aikaisemmin (15-19 vuotiaana) ajattelin niin, että kun olen syömättä herkkuja ”ikinä” ja syön aamupalaksi tarkasti suunnitellun aterian, koulussa lounaan ottamatta lisää ja välipalaksi vain hedelmän, illalliseksi kotiruokaa eikä iltapalaa, tulen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Tuolloin halusin olla hoikempi ja koitin koko ajan kontrolloida syömistäni ja liikuin myös paljon. Se voisi kuulostaa ja näyttää terveelliseltä, mutta se ei sitä ollut ainakaan henkisellä puolella, ei todellakaan. Jos ruoka on koko ajan mielessä ja ruoka nähdään jotenkin huonona asiana, ei olla henkisesti tasapainossa. Olen erittäin iloinen nyt jälkeenpäin ettei minulle ikinä kehittynyt syömishäiriötä, ne kun saattavat jättää jälkiä loppuelämäksi…

Minulle terveys juuri nyt tarkoittaa henkilökohtaisesti käytännössä tätä:

Fyysinen hyvinvointi: Urheilen intensiivisesti ja kisatavoitteellisesti crossfittiä, suurin unelmani on karsiutua crossfit SM-kisoihin (Winter War 2014), jos tässä onnistun saan siitä erittäin paljon mielihyvää ja olen todella, todella ylpeä itsestäni. Ruokailussa pyrin syömään tarpeeksi paljon  hyvänlaatuista ruokaa ja juoda tarpeeksi paljon vettä. Pyrin nukkumaan tarpeeksi ja harrastaa kehonhuoltoa (kuten joogaa ja meditointia) jotta voisin fyysisesti hyvin.

Henkinen hyvinvointi: Joskus henkinen hyvinvointi on melko vastakkaista verrattuna fyysiseen hyvinvointiin. Henkiseen hyvinvointiin kuuluu asioita, joita olen maininnut aikaisemmin: Ystävien ja perheen kanssa olemista, joogaa ja medioitinta (myös henkisellä saralla). Nautin kuitenkin myös asioista, joista en niin paljon täällä blogissa puhu, koska ne eivät suoranaisesti liity treeniin (joka on tämän blogin koko idea). Tämä ei ole lifestyle -blogi. Nautin m.m. juhlista, matkustelusta ja musiikista. Nautin siitä että joskus valvotaan aamuun asti ja ei suunnitella elämää liian pitkälle. Tykkään käydä ulkona ravintoloissa, jolloin treeni-aihe on kaukana. Se ettei elämäni ole 24/7 treenipainotteista, tuo minulle henkistä hyvinvointia.

Muistan kun olin ystävieni kanssa Summer Up -festareilla kesällä, minä olut kädessä oli hyvin mahdollinen näky ja ei mennyt kuin hetki niin sain anonyymin kommentin instagramiin näin ”olet muka niiiin esimerkillinen, kannattaisko vetää detox kuuri tuon jälkeen xD”. Mitä tuohon voisi vastata? Ajatteliko tämä kaveri että menen kotiin nukkumaan joka ilta kl 21, jotta heräisin 6.30 aamulenkille? Eiei, niin kurinalainen elämä ei sovi minulle. Olisi tehnyt mieli tavata tämä henkilö ja sanoa että sinulla on aivan väärä kuva terveellisestä elämästä, jos ajattelet että teen jotain väärin juomalla olutta ja nauttimalla festareista.

Tämä kroppa ei elä erittäin kurinalaista elämää.

Tasapainoilu fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin välillä ei ole mikään helppo juttu, ja jostakin täytyy välillä karsia että toisessa onnistuttaisiin.

Kiinnostaako teitä muuten keskustelut syömishäiriöistä blogissani? Onko minulla lukijoita, jotka tunnistavat itsessään syömishäiriötyyppistä käyttäytymistä ja haluaisitte jotenkin avautua näistä asioista? Antakaa mennä ja kommentoikaa tarinanne jos siltä tuntuu, voitte kommentoida anonyymina.

Kuvat: Sandra

ps. iloveme -messulippujen arvonta on päättynyt, voittajat ovat: marika.kiuru, anu-sunshine, broman.paulina, lady-greenleaf. Olen lähettänyt teille sähköpostia.

x Steffi

50 kommenttia

  1. Hyvä kirjoitus! 🙂

  2. Suomen kuuluisin astangajoogaopettaja, Petri Räisänen, on kanssasi pitkälti samoilla linjoilla: Olin hänen joogaretriitillään viime kesänä, ja yksi osallistujista kysyi Petriltä hänen ruokailutottumuksistaan ja ylipäätään hänen kantaansa ravintopuolen asioihin. Petri (joka on luonnollisesti erittäin timmissä kunnossa) totesi, että hän ei kannata liikaa tiukkapipoisuutta. Eli ihan hyvin voi esimerkiksi juhlissa ottaa sitä kakkua, kuten tilanteeseen kuuluu. On turha hankkia mitään nipottajan mainetta. Rennosti vaan.

  3. Hyvä kirjoitus! Itse luen terveystiedon aineopintoja tällä hetkellä ja joutuu useinkin määrittelemään terveyden. En oikeen vieläkään tiedä oikeata määritelmää (ellei WHO:n lasketa) ja yritän koko ajan hahmottaa, mitä se terveys itselle tarkoittaa:) Aika samoilla linjoilla kuitenkin olen sun kanssa..

  4. Ai että mä olen iloinen kun Steffi kirjoitit tämän ja kerroit mitä ajattelet terveellisestä elämästä. Aika moni treeniblogi on täynnä aivän käsittämättömän tiukkaa ja kurinalaista elämää, eli hemmetin tiukkapipoista eloa. En tajua. Ja sellaisia juttuja lukemalla tällainen normaalia terveellistä elämää elävä saa helposti huonon omatunnon. Pitää oikein muistutella itselleen, että kaikki mitä tekee on ihan okei.

    Tunnen monia tyyppejä, jotka näyttää todella hyvältä fyysisesti, voi hyvin ja on onnelline, VAIKKA välillä juhlii ja herkuttelee ja laiskottelee. Ja sitten on vielä näitä, jotka väittävät, että ei saa yhtään ”repsahdella”, jos haluaa näyttää sporttiselta.

    Mä en myöskään usko, että nämä tiukkapipoisesti arkeaan suorittavat tyypit elävät loppujen lopuksi yhtään sen pidempään kuin mekään. Kohtuus kaikessa, myös terveellisyydessä.

    Oot mun idoli! jeah 🙂

  5. Hei,

    Kaikessa mitä teen on ruoka mielessä.. Mietin koko aika monelta sun seuraavan kerran, mitä, paljon kaloreita, täyttykö oikea määrä proteiinia ja rasvaa. Paljon kulutan.. En voi syödä tänään banaania, koska se on täynnä hiilareita enkä ole treenannut tänään.

    Katson vierestä, kun muut syövät jotain ”kiellettyä” ruokaa..

    EN jaksa. Yritän koko aika ottaa rennommin, mutta en pysty. Ja heti kun otan rennommin, menee överiksi 🙁

    Haluisin joskus syödä edes normaalin ruisleivän tuntematta morkkiksia siitä, jos siinä on ruista vaan 60% tai syödä pullan haukkumatta sen jälkeen itseäni 2pv ja lupaamalla itselleni, että huomenna jätän ruuista pullan verran pois.

    Haluisin nauttia elämästä ilman ruuan miettimistä joka hiton sekunti 🙁 Olen niin surullinen itseni puolesta, mutta en todellakaan tiedä mitä tehdä.

    Ahminta on onneksi loppunut. Mutta silti kieltäminen johtaa välillä ahmintaan ja jos olen hetken rennommin, menee koko loppupäivä rennosti syömällä ihan mitä vaan.

    Ärsyttävää myös se, että liikun tosi paljon, mutta koska syön jatkuvasti liikaa(en voi olla syömättä ylimääräisiä annoksia/ottamatta lisää) niin paino nousee, rasvaa ei häviä(saan liikaa energiaa) jolloin en ikinä pääse nauttimaan treenaamisen tuloksista vartalossani 🙁 minun on pakko suunnitella joka ateria ja päiviä etukäteen.

    Niin toivoton olo! Tässä mun osani syömishäiriökeskustelua..

    • Aivan sama tilanne ! Ja toivoton olo … Ja vaikein on yrittää syödä normaalisti ettei karkaa ahmimiseen ja toinen ääripää on että on ihan yliterveellinen ja alkaa oksettaa kun jo miettii esim että söisi valkoista eikä ruskeaa riisiä ..

    • Täysin epäolennainen pointti mutta ainakin paleo ajattelun mukaan valkoinen riisi on terveellisempää kuin ruskea riisi, koska siinä ei ole antiravinteita. Ehkä tämä kommentti voi vahvistaa sitä että vaikka kuinka paljon yrittäisi elää terveellisesti niin ei absoluuttisen terveellisiä elämäntapoja voi opetella mistään muualta kuin kuuntelemalla avoimesti mikä sopii itselle ja rakastamalla itseään. Sillä jos rakastaa itseään niin haluaa itselleen ihan luonnostaan hyviä juttuja, eli esim. ravitsevaa ruokaa. Eli jos pystyy päästä negatiivisen ruokaan liittyvän ajattelun kierteestä oivallukseen itsensä rakastamisesta…voi saada kärryjen suunnan kääntymään kaikella lailla positiivisemman elämän suuntaan..

  6. Så fint skrivet! <3

  7. Minäkin voi kantaa korteni kekoon syömishäiriökeskustelussa. Olen enemmän tai vähemmän ollut syömishäiriöinen nyt kymmenen vuoden ajan. Viimeisen vuoden sisällä olen vihdoin ruvennut saamaan kunnolista apua ja paranemisprosessi on käynnissä.

    Huonoimpina aikoinani olen rajoittanut syömistäni todella pieniin määriin. Olen pitänyt itseäni nälässä, näännyttänyt ja sitten sortunut syömään vähän jotain heikkona hetkenä ja sitten päätynyt oksentamaan senkin vähän pois etten vaan lihoisi. Ahmimistakin on joskus ollut jos olen sallinut itseni syövän lisää. En ole tästä ylpeä enkä halua oireistani liikaa kertoa etten provosoi ketään.

    Olen vasta viime vuosina löytänyt ilon liikkumiseen ja olen todella onnellinen ettei minulta ole liikuntaa kielletty vaan saan käydä liikkumassa järkevien rajojen kanssa. Kun pääsen tanssimaan tai treenaamaan voin hetken olla ajattelematta ruokaa tai sitä kuinka kamalalta näytän tai kuinka huono ihminen olen. On upeaa tehdä toisten kanssa yhdessä ja huomata etten ehkä olekaan niin huono ihminen kuin syömishäiriöni minulle väittää. Liikunta auttaa minua myös syömään paremmin, sillä pettymys on suuri jos lempitunnilla ei huonon syömisen takia jaksakaan liikkua hyvin. Käyn paljon saman ohjaajan tunneilla ja hän tietää sairaudestani. Olen hoikka, mutten kuitenkaan anorektinen, joten päällisin puolin syömishäiriöni ei kaikille näy. Ohjaaja kuitenkin huomasi muuttuneen olemukseni ja tuli juttelemaan kanssani. Olen onnellinen ettei hän kieltänyt minua tulemasta tunneilleen vaan päin vastoin kannusti osallistumaan yhdessä tehtäviin juttuihin. Hänen kanssaan olen käynyt hyviä keskusteluja sairaudestani ja hänestä on ollut suuri apu.

    On tärkeää että liikuntatunneilla muistutetaan tuntien jälkeen syömisestä ja juomisesta. Minusta ainakin tuntuu siltä että olen oikeutetumpi ruokaan jos ohjaaja sanoo että ”muistakaa syödä, olette tehneet kovan treenin”. Tai muistutetaan ettei seuraavana päivänä ole oikea aika tehdä samanlaista yhtä kovaa treeniä.

    Siinä missä keväällä saatoin elää koko päivän purkillisella raejuustoa, kuuluu päivääni nykyään jo kaksi lämmintä ruokaa. Annokset tosin ovat pienehköjä, mutta oikeaa suuntaan ollaan menossa. Steffi sinun antamasi terveelliset ruokavinkit ovat todella hyviä ja niistä saa hyviä ideoita kun pää lyö tyhjää kun mitään ei olevinaan olisi lupa syödä. Opettelen olemaan sallivampi itseäni kohtaan 🙂

    Olen muuten valtavan kateellinen upeista hiuksistasi! Omani harvenevat syömishäiriön myötä päivä päivältä 🙁

    Edelliselle anonyymille klo 14.06 suosittelen koko sydämestäni hakemaan apua. Se ensimmäinen askel on pelottava, mutta kun uskaltaa pyytää apua, niin sitä kyllä saa. Jonot syömishäiriökeskuksiin ovat pitkiä, mutta kyllä terveyskeskuksista, työterveyslääkäreiltä ja kouluterveydenhoidostakin saa jonkinlaista apua. Itselle suuri apu on ollut vertaistuki toiselta sairaalta ja hänen kanssaan käydyt keskustelut ovat olleet korvaamattomia. On tärkeää muistaa ettet ole yksin!

  8. Hei, olen jo pitkään seuraillut tätä blogiasi ja on ollut mielenkiintoinen!

    Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa, että osaisitkohan neuvoa minua. En jaksa juosta kovin hyvin, juoksunopeudeltani olen hidas ja kestävyys on myöskin huonoa luokkaa. Miten voisin parantaa juoksussa nopeuttani ja kestävyyttäni? Minua harmittaa kovasti aina kavereitten kanssa juostessa olla aina se viimeinen ja ajaltani huonoin. Olisiko esimerkiksi kuntosalilla juoksumatolla juoksemisesta apua? Olisin hyvin kiitollinen jos vastaisit, sillä siitä olisi minulle varmasti hyötyä!

  9. Loistava kirjoitus!
    Mä olen niin samaa mieltä sun kanssa. Ja toiminkin niin.
    Ei se, että tekee työkseen PT:n hommia ja lisäksi itse treenaa paljon ja syö terveellisesti tarkoita sitä etteikö välillä voisi vaihtaa vapaalle. Sitä me tarvitaan. Jokainen tarvii.
    Liika tiukkapipoisuus pois ihmisiltä! 🙂
    Nähdään viikonloppuna! <3

  10. Hei Steffi.

    En sanoisi, että olen syömishäiriöinen, mutta niinhän kaikki syömishäiriöiset kai aluksi sanovat.

    Tunnistan itsessäni huolestuttavia piirteitä aina ajoittain: joskus syödessäni minua ahdistaa suunnattomasti, jos tajuan, että tässä onkin nyt niitä huonoja rasvoja eikä minun pitäisi syödä kuin hyviä rasvoja. Välillä syön surutta herkkuja ja olen ylpeä siitä että pystyn siihen, mutta useimmiten jätän kaiken ”ylimääräisen” pois, mikä on tietysti tiettyyn pisteeseen asti ihan hyvä juttu. Mutta tiedän tekeväni sen aivan vääristä syistä.

    Olen aina syönyt perusterveellisesti, mutta jokin minulla napsahti muutama kuukausi sitten.

    Syömiseni oli nimittäin ennen kesää todella tarkkaan mietittyä ja suunniteltua. Olin innostunut salilla käymisestä ja seurasin monia liikuntablogeja, ja eräs läheiseni oli huomauttanut muutamasta lisäkilosta jotka olin lyhyessä ajassa kerryttänyt, vaikka olin ihan sopivan kokoinen. Söin täysin kuluttamisen ehdoilla: liikuin 6 kertaa viikossa, jätin voin pois leivän päältä, puolitin syömiseni esim. kahdesta leivästä yhteen ja lupasin itselleni yhden herkkupäivän viikossa. Niinä päivinä vedin usein järkyttävät överit sokeria, rasvaa ja suolaa, kun en niitä muina päivinä itselleni suonut. Olo ahmimisen jälkeen oli kamala. Mutta jotenkin kieroutuneesti se piti minut kasassa ja auttoi jaksamaan muun viikon kitkuttelut.

    Itselleni rajun ruokavaliomuutoksen verhosin ”clean-eating” -ajattelumalliin – söin vain ”hyviä ruoka-aineita”, mutta en tajunnut, kuinka epävakaaksi se saisi minut henkisesti. Halusin salaa laihtua, vaikka olin ihan normaalipainoinen.

    Tällä hetkellä tilanne on hieman parempi. Vieläkin huomaan joskus ajattelevani, että hyvä, olet syönyt tänään vain kaksi kertaa ja pärjännyt sillä oikein hyvin, ei ylimääräisiä kaloreita kulutettavaksi tälle päivälle. Vieläkin olen vähän pyörällä päästäni.

    Pahoin pelkään, että tämä fitness-trendi, joka tuntuu vyöryvän yli rajojensa hetki hetkeltä enemmän, on sekoittanut monen muunkin nuoren naisen pääkopan ja saaneet heidän suhtautumisensa ruokaa ja liikuntaa kohtaan vääristymään. Se, että bikini fitness -kilpailuun valmistautuvat naiset dieettaavat heille räätälöidyillä ruokavalioilla ja syövät kalorittomia fitnessnuudeleita ei tarkoita sitä, että tavallisten, omaksi ilokseen kuntoilevien naisten kannattaisi tehdä samoin – ei todellakaan. Minulla kesti kauan ymmärtää tämä.

    Nyt yritän keskittyä siihen hyvään fiilikseen, jonka saan liikunnasta, ja siihen, että voitan itseni, ja varsinkin oman pääkoppani. Minulla on tavoitteita liikunnan suhteen, mutta en ole asettanut aikarajoja niihin.

    Toivon, että jos joku siellä tunnistaa itsensä tästä tekstistä, miettisi myös enemmän henkistä hyvinvointiaan. Lihaksikas kroppa ei ole mitään jos sisältäpäin murenee,

    – A

    • Tunnistan itseni! Juurikin tämä fitness-muoti ja ”clean-eating” ohjaavat kaikkia valintojani arjessa ja varjostavat mieltä, koska rentoutumisesta ja ”vääristä” ruoka-aineista kokee valtavaa syyllisyyttä. Herkkupäiviä suunnittelee kalenteriin ja himoitsee jo kauan etukäteen ja vetää hirvittävät överit silloin, koska se on suunniteltua ja siten jotenkin muka sallitumpaa. Ylipäätään syömisestä syyllisyyden kokeminen on jo hälyttävä merkki, varsinkin usein koettuna. Relaamisen osaaminen oikeaasa suhteessa terveellisen syömisen ja liikunnan vastaparina on vaikeaa oppia, mutta siihen haluan pyrkiä!

    • Oijoi niin tuttua! En tiedä olenko syömisteni ja liikkumisteni suhteen terve vai sairas. Periaatteessa syön terveellisesti oppikirjan mukaan, mutta onko tervettä syödä pakkomielteisen terveellisesti… Ja liikkua väkisin se 6 kertaa viikossa, vaikka ei oikeasti olisi aikaa tai jaksamista. Olen myös hukassa tasapainon löytämisen kanssa. En tunnista enää itseäni näistä ajatuksista. Pari vuotta sitten söin sipsejä ja pizzaa silloin tällöin surutta, ja nyt marinoitu kana tai cappuccino tuntuu hirmuiselta repsahdukselta.

  11. Syömishäiriöön liittyvät keskustelut ja postaus olisi tervetullut. Itse olen siitä kärsinyt jonkin aikaa ja lähes kokonaan parantunut nuoresta iästä huolimatta(17) ja se on tosiaan aiheuttanut aika pahoja traumoja. Jotenki sitä vertaistukea tai ylipäänsä keskustelua asiasta kaipaa edelleen vaikka fyysisesti olenkin täysin tervehtynyt. Henkiset jäljet ovat sitäkin pahempia. Varsinkin kun koskaan en sille puolelle ole itse kyennyt apua hakemaan eikä sitä ole tarjottu. Syömishäiriöiset ihmiset ovat oman kokemuksen perusteella kuitenkin vielä huonommassa kunnossa henkisesti kuin fyysisesti. Onneksi tämäkin blogi on kannustanut kohti tervettä ja onnellisempaa elämää, kiitos siitä!:)

  12. Ehdottomasti ajankohtainen aihe! Terveellisestä syömisestä keskustelemme päivittäin ystävieni kanssa. Olen itse aina ollut ”perusterveellisesti” syövä, lautasmallin noudattaja. Koskaan en ole ajatellut, että minun tulisi jotain itseltäni kieltää, vaan syön hyvällä herkkuja tai hiilihydraatteja silloin kun mieleni tekee – ja täysin hyvällä omalla tunnolla. Myöskään paino-ongelmia minulla ei ole koskaan ollut kumpaankaan suuntaan.

    Sen sijaan huomaan päivittäin tulevani syyllistetyksi tästä ruokavaliostani ruokavalio-intoilijoiden puolelta. Milloin syömäni pastavuoka on kammottava hiilihydraattipommi ja milloin joku ei ymmärrä miten voin syödä jotakin niin makeaa kuin jogurtti välipalaksi. Puhumattakaan leffa-illoista, jolloin maitorahkan sijaan syön mielummin karkkeja.. On siis mielestäni kiinnostavaa, miten ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa ”tavallisesti” syövä on se epäterveellisesti syövä hirvitys, jonka tekemisiä kauhistellaan porukalla.

  13. Moi Steffi!

    Olis tosiaan mahtavaa jos voisit kirjoittaa syömishäiriöistä. Pari vuotta takaperin laihdutin useamman kion ja olin alipainoinen, kunnes tajusin kärsiväni jonkinlaisesta syömishäiriöstä ja sain kuin sainkin elämäni takaisin raiteilleen. Nyt kuitenkin kun tämä fitness-trendi on päällä, olen alkanut taas tunnistaa itsessäni näitä samoja piirteitä. Yritän kuitenkin pysyä terveellisyyde rajoissa, ja nykyään suhtautumiseni ruokaan on tervellisempi ainakin joillain tavoin. Ikää löytyy 16-vuotta, ja voin helposti tunnistaa itseni siitä millaiseksi kerroit itsesi mun ikäisenä!

  14. Olisi mielenkiintoista kuulla sinun ”kantasi” syömishäiriöihin – eli kyllä kiinnostaa syömishäiriöpostaus.

    Itse sairastuin anoreksiaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä, ja vaikka olenkin sairaudesta parantunut jo kymmenisen vuotta sitten, niin luulen, etten koskaan tule olemaan täysin tasapainossa syömisen suhteen.

    Minulla on kausia, jolloin en välitä mitä syön, ja silloin syön kunnolla normaalia ruokaa, joskus harvoin roskaruokaa ja jotain herkkuja lähes päivittäin. (Herkkuja lukuun ottamatta syön kuitenkin perusterveellisesti). Sitten on niitä kausia, kun stresaan syömisiä, mutta vedän kuitenkin syömisen ihan överiksi – saatan esimerkiksi syödä parin viikon ajan roskaruokaa (ja niitä herkkuja) joka päivä. Ja sitten on niitä kausia, kun rajoitan syömisiäni äärimmilleen. Välissä on siis yleensä aina pidempiä pätkiä ”normaalia syömistä”, mutta aina vain palaan tähän ongelmalliseen suhteeseeni ruokaa kohtaan. Ja nyt puhutaan siis kymmenestä vuodesta…

    Olen ”parantumiseni” jälkeen ollut koko ajan normaalipainoinen, yleensä paino vaihtelee vain muutamalla kilolla eri kausien välillä, eikä näy kovin paljoa ulospäin. Liikun myös melko paljon kaudesta riippumatta – joskin mässäilykaudella laiskistun huomattavasti ja liikuntamäärät vähenee.

    Olen jokseenkin menettänyt toivoni ”täydellisen parantumisen” suhteen ja lähinnä toivon, että pääsisin edes joskus jonkinlaiseen pysyvämpään tasapainoon syömisasioissa.

    • ja se vielä, että mielestäni on mukavaa, että nykyisin naisten kauneusihanne alkaa siirtyä siitä langanlaihasta mallivartalosta enemmän sporttiseen ja lihaksikkaaseen vartaloon.

    • Ihan kuin joku olisi käynyt kirjoittamassa mun tarinan! Sanasta sanaan… kaikkeen voin (valitettavasti samaistua). Tsemppiä sulle (kin)..

  15. Syömishäiriöisiä lukee varmasti myös sinun blogiasi ja olisi kiva, jos voisit kirjoittaa siitä aiheesta.

    Olen koko ikäni kilpaurheillut ja treenannut erittäin paljon ja ruokaan on aina ollut terve suhde. Koko elämä muuttui 4 vuotta sitten kun lähdin au pairiksi. En enään treenannut kuin pari kertaa viikossa ja suuri elämän muutos oli henkisesti rankkaa minulle. Aloin salaan ahmimaan kun kukaan ei nähnyt, saatoin käydä lasten päiväunien aikana pakkasella lusikoimassa pari lusikallista jäätelöä, syödä hunaja-paahtoleipiä, keksejä ja karkkia. Ennen au pair aikaa en ollut koskaan välittänyt muusta makeasta kuin irtokarkeista. Ahmimista jatkui koko vuoden ja välillä myös oksensin kaiken pois. Ruoka vallitsi mieltäni todella paljon ja oli myös todella häiritsevää, koska kaikki tämä oli minulle jtn aivan uutta, mitä en ollut ennen joutunut kokemaan ja miettimään. Yritin laihduttaa useita kertoja vuoden aikana ja huonolla menestyksellä. Kun palasin takasin kotiin, olin 17kg lihavempi. Elämä kuitenkin palasi normaaliin huolettomaan arkeen oman perheen luona. Laihduin takaisin samaan painoon kuin ennen lähtöä ja ainoastaan silllä, että sain olla rakkaiden ihmisteni lähellä ja tunsin oloni turvalliseksi. Ruoka ei enään hallinnut mieltäni.
    Meni pari vuotta kun kaikki taas alkoi uudelleen. Olin erittäin stressaavassa työssä ja mietin työjuttuja myös kotona. En oikein viihtynyt työpaikallani. Huomasin, että aloin tekemään samaa mitä au pair-vuotenani. Ahmimiset salaa taas alkoivat ja ruoka vallitsi mieleni totaalisesti. Vähän ajan päästä lopetin työn, ja tilanne helpottui pikkasen. Viimeiset kaksi vuotta olen mennyt vuoristorataa. Välillä olen todella hyvässä tasapainossa ja välillä taas mennnään alamäkeä ja todella kovaa. Olisi hienoa löytää jatkuva tasainen tie, mutta en oikein enään tiedä miten siihen pääsisin. Alamäki kautena myös treeni-into katoaa ihan täysin.
    Otin yhteyttä erääseen personal traineriin ja toivon, että saisin hänen avulla kroppani samaan kuntoon kuin ennenkin ja tarkka ruokavalionoudatus helpottaisi arkea. Stressaan vartaloani koko ajan enkä viihdy siinä ollenkaan. Haluan saada pysyvän muutoksen elämääni!

  16. Tunnistan itsestäni syömishäiriön piirteitä joka päivä. Tätä ajattelutapaa on jatkunut hieman yli vuoden, mutta vasta keväällä tajusin, miten vahvasti ruoka pyörii koko ajan mielessäni. Mietin koko ajan mitä syön seuraavaksi, kalorimääriä, kuinka kauan on edellisestä syömisestä jne. Poden huonoa omaatuntoa päiväkausia, jos syön jonkun herkun tai itseni liian täyteen jollain aterialla. Pahinta on ehkä se, että minun on vaikeaa valita jotain muuta teetä kuin vihreää, sillä ajattelen että muissa teelaaduissa on kaloreita.
    Jos syön perunaa, se kalvaa myös mieltä. Usein ajattelen että ”ihansama” ja ahmin epäterveellistäkin ruokaa suun täydeltä. Mutta voi sitä morkkista mikä siitä seuraa…. Haluan siis laihtua ja olen aina sanonut ja luullut ettei minulle voi tulla syömishäiriötä, sillä olen normaalipainoinen. Tajusin vasta vähän aikaa sitten ettei syömishäiriö vaadi alipainoisuutta. Se tarkoittaa vain sairasta suhdetta ruokaan ja syömiseen ja tämä minun ajattelutapani ei voi olla terve.

  17. Loistava kirjoitus. Kiitos. Antoi taas omaankin touhuun perspektiiviä. 🙂

  18. Olisi mielenkiintoista lukea kirjoituksiasi ja mielipiteitäsi, kokemuksia jne. syömishäiriöön liittyen. Itsellä on diagnoosi vaikea anoreksia ja nyt hyvässä vaiheessa toipumista. Varmasti mielipiteitä, tietoja ja kokemusta voisin myös minä kirjoitella tänne, mutta koen sen turhaksi itselleni. Mutta mielellään kyllä, kirjoita ihmeessä aiheesta! 🙂

  19. Toivoisin kirjoitusta ortoreksiasta. Itse olen huomannut sellaisia piirteitä itessäni ja varmasti niiitä ihmisiä on paljon muitakin…

  20. Tosi hyvä aihe!
    Kerrot terveydestä niin terveellä tavalla, antaa hyvää esikuvaa.
    Turhan paljon nyky-yhteiskunnassa palvotaan terveyttä laihuutena ja
    media tuputtaa jatkuvasti laihuusihanteita ja paineita, medialukutaito siis tärkeää nykypäivänä.
    Olisi kiva lukea aiheesta(syömishäiriöistä) blogissas lisää.

    Kiva kun olet löytänyt noin tasapainosen otteen arkeen ja elämään 🙂

  21. ”Aikaisemmin (15-19 vuotiaana) ajattelin niin, että kun olen syömättä herkkuja ”ikinä” ja syön aamupalaksi tarkasti suunnitellun aterian, koulussa lounaan ottamatta lisää ja välipalaksi vain hedelmän, illalliseksi kotiruokaa eikä iltapalaa, tulen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Tuolloin halusin olla hoikempi ja koitin koko ajan kontrolloida syömistäni ja liikuin myös paljon. Se voisi kuulostaa ja näyttää terveelliseltä, mutta se ei sitä ollut ainakaan henkisellä puolella, ei todellakaan. Jos ruoka on koko ajan mielessä ja ruoka nähdään jotenkin huonona asiana, ei olla henkisesti tasapainossa. Olen erittäin iloinen nyt jälkeenpäin ettei minulle ikinä kehittynyt syömishäiriötä, ne kun saattavat jättää jälkiä loppuelämäksi…”

    Hei! Olen 17-vuotias tyttö ja huomaan olevani juuri tuollainen kun itse kerroit olevasi samoihin aikoihin. Olen normaalipainoinen ja liikun paljon, mutten silti ole tyytyväinen kroppaani ja tunnesyönti on kompastuskiveni ruokavaliossa. Kun koulusterssi ja muut huolet painaa päälle, ei itsekuri riitä ja siitäkös vasta masis tulee. Haluaisin kysyä, kuinka itse selvisit tästä käytännössä? Olisiko jotain käytännön vinkkejä kohti tasapainoisempaa elämää? Kiitän jo etukäteen!

  22. Mahtava kirjoitus Steffi!

  23. Hyvä kirjoitus! Olen ihan samoilla linjoilla kanssasi. Ääripäät on pahasta, niin ruokavalioissa kuin liikunnassakin. Elämästä pitää myös osata nauttia. 🙂

  24. Kiitos kirjoituksestasi! Olet huippu! Tuntuu välillä, että juuri ehdottomuus on tämän päivän juttu. Liikkua pitää x määrä viikossa, syödä x määrä tiettyä ruokaa ja ehdottomasti välttää yhtä sun toista asiaa. Vähemmästäkin ahdistuu! Olen iloinen, että tuo kyseinen henkilö näki sinut festareilla olut kädessä. Ehkä hänkin oppi siitä jotain. Kuten sen, että terveys ja hyvinvointi ei ole ehdotonta kieltäytymistä kaikesta. Eroavaisuudetkin on huomioitava, sillä siinä missä toinen rentoutuu bileissä kavereiden kanssa toinen voi kaivautua sohvan nurkkaan syömään jäätelöä suoraan purkista!! Ainakin joskus 😀

  25. Mahtavaa Steffi, hieno postaus! Oot kyllä hieno esimerkki monille, keep up the good work 🙂

  26. Todella hyvä kirjoitus! Toi on juuri sitä tasapainoisuutta johon yritän itsekin pyrkiä.

    Oma tarinani on melko sekava,mutta ei varmaan yhtään poikeuksellinen. En tiedä onko se ihan syömishäiriötä,mutta ei ajattelutapa ainakaan terve ole.
    Kaikki alkoi yläasteella,kun tuli tunne etten halua kasvaa aikuiseksi.Ei vielä. Ehkä taustalla oli jotain muutakin,mutta tuon ajatuksen muistan päällimäisenä. Ajattelin,että jos olen pieni ja laiha voin tuntea itseni vielä lapseksi. Aloin miettimään mitä söin,ei enää paahtoleipää juustolla/marmeladilla koulun jälkeen,vain kevyttä ruokaa,jos sitäkään. Kunhan mahdollisimman vähän. Aloin liikkumaan,koska en harrastanut mitään. Ruoka väheni ja väheni,ja tottakai laihduin. Jonkun ajan kuluttua,keho ei enää kestänyt enkä voinutkaan olla syömättä.Yhtäkkiä söin,söin ja söin. Mikään ei riittäny,vaan keho kaipasi täyttämään kaikki vitamiini- ja energiapuutteet,en kuitenkaan oksentanut.Paino nousi ja joka päivä päätin,että tänään en syö kuin muutaman jogurtin ja hedelmän,joka ei tietenkään onnistunut. Kun taas yhtäkkiä sain itseni olemaan syömättä(varmaan keho saanut siinä ajassa palauduttua edellisestä syömättömyydestä). Tätä kierrettä jatkui lukion kolmannelle asti,kunnes tapasin poikaystäväni.Silloin opin vähitellen ja huomaamatta syömään säännöllisesti,aamupalat,lämpimät ruuat ym. Söin,mutta laihduin. Lopulta paino vakiintui tiettyyn painoon.

    Vuosi tai kaksi meni niin,etten miettinyt syömistä. En miettinyt olinko liian lihava/laiha,paljonko söin ja olinko syönyt herkkuja kerran vai kaksi viikkoon. Olin tasapainossa. Sitten taas tapahtui jotain. Yhtäkkiä taas mietin paljonko olin syönyt päivän aikana ja herkkuja ei saanut syödä liikaa. En laihduttanut,vaan söin 3-5 kertaa päivässä.

    Nyt ruokailuni on mennyt vain terveempään suuntaan, valitettavasti vain ravinnollisesti,ei henkisellä puolella. Edelleenkin mietin paljon voin syödä,herkkuja vain viikonloppuna(silloin anna itseni syödä karkkia/muita herkkuja),mutta nykyään mietin lisäksi saanko tarpeeksi proteiinia,valkosia jauhoja ei saa syödä,ei liikaa rasvaa ym. Mietin koko ajan mitä voin syödä ja en kai ole syönyt ”liikaa”.
    Toivoisinkin,että löytäisin samanlaisen tasapainon kuin sinulla. Haluan syödä terveellistä ruokaa,koska voin silloin paremmin,mutta haluaisin syödä huoletta,liikkua ja nauttia elämästä ilman,että suklaapala keskellä viikkoa on maailmanloppu ja sitä mietitään monta päivää.
    Elämästä,kun pitää osata nauttia eikä ottaa liian vakavasti! 🙂

  27. Arvonta suosittelu jos pidät 2 ”desing” valaisimesta:)
    http://jtrakennusaputalonmiespalvelut.blogspot.fi

  28. Mielettömän hyvä kirjoitus! Loistavaa, että sinä Steffi, joka oikeasti liikut runsaasti kykenet elämään rennosti! Koska rentoushan on ”normaalia” . Ihminen ei ole pelkkä kaloreita polttava kone, Vaikken itse mikään ikiliikkuja aina olekaan, on blogiasi ihana lukea. Kiitos siitä TACK för det! 🙂

    Henkilö, joka toimii kuin kone, eli tekee laskutoimituksen jokaisen suupalan ja urheilutuokion jälkeen voi lähes aina henkisesti huonosti. Hän saattaa kokea ehkä hetkittäin olevansa vahvempi tai parempi kuin pullaa syövä vierustoveri. Mutta kuitenkin melkein aina taustalla hän ihailee muita ns. tavallisesti syöviä ihmisiä. Miten on mahdollista, että he pystyvät olemaan omissa nahoissaan ja syömään laskematta? Eikö syöminen olekaan pitkää matikkaa ja rakettitiedettä?

    Tämä henkinen huonovointisuus jo yksin perustelee melko hyvin, sen miksi ihmisen hyvinvointi on paljon muutakin kuin ruuan ja liikunnan yhteenlaskemista. Ihmislaji olisi kuollut jo kauan sitten sukupuuttoon, jos tasapainoinen ja onnellinen elämä olisi moista vaatinut. Varmaa on kuitenkin se, että ennen kuin kalorien laskeminen keksittiin (mikä tapahtui 2. maailman sodan aikana) on maailmassa ollut hyvinvoivia, itseensä sekä sisäisesti että ulkoisesti tyytyväisiä ihmisiä.

    Syömishäiriöstä kannattaa varmastikirjoittaa.Se näyttää olevan aina vain niin aktuaalinen ongelma. Ehkä koulun terveystiedon ja kotitalouden tunneilla kannattaisikin painottaa vain yleisiä hyviä vinkkejä, sen sijaan että alettaisiin laskea jokaisen kurkkuviipaleen ja maitolasin energiamääriä ja eri liikuntasuoritusten kulutusmääriä. Syöminen on vaikea laji erityisesti nuorille. Harmi vain, että se on pakollinen oppiaine meille kaikille. Tiesittekö muuten, että esim. lukiolaisten kalenterissa on kaloritaulukko? Onhan ihan päivän selvää, että joku sitä lukee ja alkaa miettiä asioita sen kautta. Loogista on, että ihmisten perusjärki hämärtyy kun kaikkialla paasataan ruuasta niin tieteellisestä vinkkelistä.

  29. On tosi hieno juttu, että käsittelet tätä aihetta! Blogisi on muutenkin mun top 3:ssa siitä syystä, että promoat urheilullisuutta ja terveellisyyttä terveellä tavalla! Tällä tarkoitan sitä, että syömisestä ja liikunnasta ei yritetä tehdä liian vaikeaa tai askeettista.

    Ajattelin ensin, etten osallistuisi keskusteluun (lähinnä siksi, että aihe on jotenkin vastenmielinen omien kokemusteni valossa), mutta kun näin kuinka moni kirjoittaja on siinä rajamailla, että syömishäiriö on kehittymässä, niin halusin kertoa omista kokemuksistani ja ajatuksistani syömishäiriöstä ja siitä selviämisessä. Toivottavasti näistä ajatuksista olisi apua jollekin!

    Reilu kymmenen vuotta sitten minulle alkoi kehittymään syömishäiriö (bulimia). Olin 16-vuotias, kun tunnistin oireita ajatuksissani ja käyttäytymisessäni, jotka eivät olleet terveitä. Olin erittäin huolestunut siitä, että alkaisin lihomaan, koska olin lopettanut kilpaurheilun. Käytännössä pyrin lopettamaan syömisen tai söin jotain yhtä – kahta ruokaa päivän aikana, jotta kykeni pysymään koko ajan kartalla siitä mitä ja kuinka paljon olin syönyt. Pikku hiljaa en käynyt enää syömässä koulussa lounasta ja aloin vältellä lämpimiä ruokia (tätä voi tietysti näin jälkikäteen ihmetellä, että mikä järki tässä logiikassa oikein oli, mutta se tuntui silloin jollakin tavalla järkevältä). Mitä enemmän yritin kontrolloida syömistäni sitä enemmän minun teki mieli myös kaikkea. Kun ahdistus ahmimisesta kävi liian suureksi, oksensin. Vähän mutkia oikoen ja yksinkertaistetusti minulle kehittyi bulimia. Pahimpina päivinä saatoin ahmia ja oksentaa ainakin kuusi kertaa. Hiukseni, kasvoni, ihoni, kynteni ja koko kroppani oli ihan sekaisin, kuiva ja väsynyt. Ja toisaalta en kyennyt lopettamaan. Yhtenä päivänä lukiossa ollessani tunsin, että halusin parantua. Menin terveydenhoitajalle, joka otti asiani vakavasti ja sain lähetteen psykologille. Kävin hänen juttusillaan noin kolme vuotta, aluksi tiuhempaan ja lopuksi harvempaan. Koko sen ajan sairauteni alkoi pikku hiljaa menettää otettaan minusta. Sain psykologikäynneistä todella paljon apua. Ulkopuolisen ihmisen kanssa juttelu vapautti sellaisista odotuksista, tunteista, ennakkoluuloista ja jännitteistä, mitä läheisen ihmisen kanssa keskustelussa olisi voinut olla mukana. En ole kovinkaan aktiivisesti halunnut muistella näitä syömishäiriökokemuksiani aikuisena. Välillä olen jopa harmitellut, että miksi olin niin tyhmä, että tuhlasin nuoruudestani niin paljon aikaa syömishäiriööni.

    Ainakin omassa tapauksessani koin, että minulla oli yksi itseäni hallitseva ajatus, joka johti syömishäiriökäyttäytymiseen: Uskoin olevani lihava (ajattelin: ”Olen lihava”. Vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Painan tällä hetkellä kymmenen kiloa enemmän ja olen edelleen normaalipainoinen. Olen saanut paljon lihasta (ja vähän rasvaakin) ja olen tyytyväinen itseeni tällaisena. Olen ennen kaikkea terve. – Mutta vielä siitä yhdestä ajatuksesta (”Olen lihava”).. tämä yksi lause vaikutti käyttäytymiseeni haitallisesti ja teki elämästäni merkittävästi huonompaa. Kun sain muutettua tämän ”ohjelmoinnin”/lauseen/ajatukseni pääni sisällä, niin parannuin. Se uusi elämääni hallitseva lause on: ”Haluan olla terve”.

    Uskon, että tämä pohdinta on laajennettavissa, ei pelkästään syömishäiriökäyttäytymisen hoitoon, vaan myös meihin muihinkin. Kannattaa välillä pysähtyä pohtimaan niitä lauseita ja totuuksia, mitä itselleen uskottelee. Ovatko ne totta? Hyödyttävätkö ne sinua? Jos ne eivät hyödytä ja edistä hyvinvointiasi, olisiko aika korvata ne jollain sellaisella lauseella, mistä on sinulle iloa? Ei kannata kiduttaa itseään sellaisilla ajatuksilla/”totuuksilla”, mitkä eivät edistä omaa onnellisuutta ja hyvinvointia. Uskon, että vaikutuksista saa nauttia oman itsen lisäksi myös ympäristö.

    Toivon sydämestäni voimia niille, jotka kärsivät syömishäiriöstä. Hakekaa apua. Ja auttakaa itseänne.

  30. Hienoa, että otit aiheen puheeksi. Jo tästä kommenttitulvasta voi päätellä, miten paljon syömishäiriöisiä on. Itsellänikin on oma tarinani, ahmimishäiriön sairastanut.. Tärkeintä että näistä asioista puhutaan, tuodaan ne julki ja kehotetaan ihmisiä hakemaan apua.. http://arjenhetket.blogspot.fi/2013/01/minun-tarinani.html

  31. Hei! Itse olen kärsinyt jonkun laisesta ahmimishäiriöstä jo muutaman vuoden. Olen onnistunut kaksi kerta laihduttamaan55kiloon (olen 160cm pitkä) alkupainosta 67kg. Olen ollut niin ona itseni kun painoin 55 mutta aika on karannut käsistä herkuttelu joka on johtanut siihen että painan taas noin 67kg. Yritän joka aamu ruveta laihduttamaan takaisin edellisiin mittoihini mutta noin 5/7 päivää viikossa ahmin iltaisin todella paljon; litra jäätelöä, paketti leipää + esim keksiä. Olen jonki moisessa pahassa sokerikoukussa mutta en vain voi sietää iltaisia sokerihimoja ja pakko mennä kauppaan ostamaan herkkuja!!! Tämä on kamalaa ja tästä seuraa hirveä morkkis aina jälkeenpäin. Tahdon eroon ahmimisestani ka ylipainostani ja olla taas oma itseni. Syön 5-6kertaa päivässä tasapainoiset ateriat mutta KUITENKIN ahmin aina oltaisin.. Mikä avuksi?!?!

  32. Hei. Minulle tämä syömishäiriö-aihe on erittäin arka, koska en millään haluaisi myöntää että minulla sellainen on, mutta silti usein huomaan selkeitä häiriöille tyypillisiä asioita ajatuksissani ja käytöksessäni. Syön kyllä runsaasti ja kaloreitakaan en ole sen ihmeemmin laskenut, siksi tapaukseni kallistuu varmaan orthorexian puolelle. Clean-eating on löytänyt tiensä minunkin elämääni ja tuotteiden pakkausselosteet tulee tutkittua turhankin tarkkaan ja ahdistun esimerkiksi kun pitäisi syödä koulussa epämääräisiä mössöruokia mistä ei tarkkaan näe mitä ne sisältävät… Pidän kyllä huolen että syön tarpeeksi, mutta elämääni rajottaa silti rajusti tämä jatkuva ruoka-aineiden puhtauden tarkkailu ja ruokailujen tarkka säännöllisyys ja ajoitus. Tiedostan itsekkin ongelman mutta en osaa siitä poiskaan oppia, varsinkin kun pärjään fyysisesti loistavasti. Pelkään vaan että kaiken tämän rajoittuneisuuden ja säännöllisyyden alla joku päivä muserrun vielä henkisesti ja haluaisin ehkäistä tätä jotenkin. Neuvot olisivat kultaakin kalliimpia! Voiko superterveellisyyden ihannoinnista oppia pois? Miten saisin pelot pois ruoka-aineiden kohdalla?

  33. Hei Steffi! Itse olisin jo pidemmän aikaa blogiasi seuranneena kiinnostunut kuulemaan mietteitäsi syömishäiriöistä – myös niistä ”harvemmista”!

    Olen 19-vuotias kilpaurheilija, ja lajissani (taitoluistelu) vaaditaan solakkuuta. Viime aikoina olenkin saanut valmentajiltani palautetta painostani ja kehonkoostumuksestani, ja nyt viimeiset puoli vuotta olen työstänyt elämäntapojani erityisesti syömisten suhteen. Nyt keskittyessäni syömisiini entistä enemmän, olenkin huomannut itsestäni ahminishäiriön oireita, ja asiaa enemmän pohdittuani olen tajunnut ahmimisen alkaneen jo n. 7 vuotiaana ja jatkuneen ihan tähän päivään asti.

    Olen lähes koko ikäni pyrkinyt laihduttamaan joko tietoisesti tai vähemmän tietoisesti, ja sitten kuitenkin ahminut, minkä seurauksena painoni on laskemisen sijasta vain noussut entisestään. Esimerkiksi ollessani 15-vuotias, painoni nousi 15 kiloa 5 kuukaudessa (toki tässä oli myös pituuskasvun, treenimäärän lisääntymisen jnen tuomaa painoa, mutta silti 15 kiloa 5 kuukaudessa on paljon…)

    Viimeiset neljä vuotta urheilu-urani on kärsinyt erilaisista loukkaantumisista ja sairasteluista; minulla on ollut mm. 3 rasitusmurtumaa, revennyt jänne, tulehtuneet takareidet ja polvet, ja perjantaina otettujen labrojen mukaan minulla olisi mykoplasma jo kolmannen kerran, ja astmani on vain pahentunut pahenemistaan. Osaltaan painoni on vaikuttanut näihin vammoihin ja niiden syntymiseen, ja tämä vuosia kestänyt kamppailu onkin sekoittanut pääni, ja muistan ajatelleeni juuri tuolloin 15-vuotiaana, ennen lihomistani, kuinka koin olevani todella ylipainoinen (175 cm/65 kg), vaikka oikeasti olin varsin sopusuhtainen.

    Nyt 20 kiloa painavempana tiedostan ongelmani hieman paremmin, mutta koen silti etten oikein ole löytänyt tasapainoa syömisissäni. Sokeri”addiktiostani” olen jo hieman erkaantunut; aiemmin söin helposti useamman kerran päivässä sokeri- ja rasvapitoisia herkkuja, ja minulle tulikin sokerista irrottautuessani vieroitusoireena viikon kestänyt päänsärky! Olen kovasti tehnyt töitä tämän ruokaremontin kanssa, mutta silti minusta tuntuu, ettei Suomessa kauheasti puhuta ahmimishäiriöstä, ja sen vuoksi koen olevani välillä vähän hukassa! Olisi siis mahtavaa, jos voisit käsitellä BED:iä ja muita syömishäiriöitä blogissasi! 🙂

  34. Mahtava kirjoitus! Elämä ois monin tavoin helpompaa, jos mahdollisimman moni ajattelis näin 🙂

    Täytynee kyllä myöntää, että itsekin kävin läpi jonkun asteisen syömishäiriö tilanteen. Kutakuinkin tää taisi alkaa siinä noin 17-vuotiaana. En ollu vielä ikinä ollu tyytyväinen omaan kroppaani, tai lähinnä sen malliin. Sillon tosin en tainnu tätä asiaa ihan tiedostaakaan. Mun liikunta oli tuohon aikaan kyllä aika vävästä ja syöminenkin aika rempallaan, mutta ikinä en oo kuitenkaan oikeesti lihava ollu. Siitä tilanne alko kuitenki etenemään, ensin pieniä muutoksia, joista huomas olevansa ilonen ja homma luonnolisesti jatku jatkumistaan. Lenkkeily muuttu hyvin pakkomielteiseks ja ruuasta tuli nimenomaan just se paha, niin ku mainitsit. Paino tippu hurjaa vauhtia ja vielä senkin jälkeen, kun ei tosiaa ois tarvinnu enää. Mut siinä vaiheessa oma ajatusmaailma oli jo tarpeels kieroutunu, niin siellähän sitä sitten oltiin eikä ulospääsyä näkyny.

    En oikeestaa osaa ees sanoo, että miten lopulta pääsin eroon tosta kaikesta. Jossain vaiheessa sen ymmärsi, että joo nyt ei mee ihan hyvin, mut niin ku tällasis tapauksis usein on, jäi se vielä aika pitkäks aikaa pelkästää ajatuksen tasolle. Osaltaa varmaa myös noihin aikoihin alkanu parisuhde autto näkemää asiat niitten oikeessa valossa ja sillon opin arvostamaan itteeni enemmän ja hyväksymään itteni sellasena ku oon. Ja viimestään siinä vaiheessa, kun aloin kiinnostuu lihaksen hankkimisesta niin iski tajuntaan se, että eihä tästä mitään tuu jos ei syö jne.

    Näin jälkeen päin ku miettii noita aikoja, niin tuntuu aika järkyttävältä jopa. Sitä on jotenki niin vaikee käsittää, että miten ajatukset voi muuttuu niin kieroutuneiks. Ja ennen kaikkee se tuntuu aika kauheelta miettii, että tollon kävin oikeesti melko syvällä ja en ollu millää tavalla kovin terveellisessä tilassa pahimmillani. Muistan vieläkin melko elävästi kaikki ne ”söin tänään vähän liikaa huomenna pitää paastota” ajatukset. Olin myös ulkosesti aika kuihtuneen näkönen tai ehkä ennemmin sellasen vägän väsyneen näkönen. Ja mtös henkisesti, eihän tuollasessa tilanteessa nyt erityisen terveeltä ja jaksavalta voi olo tuntuu. En voi muuta ku olla niin äärettömän onnellinen, että tosta oon päässy eroon. Tällasista asioista pitäs puhuu enemmän, koska ei tuollasta toivos kenellelään tapahtuvan.

    Taisipa tulla iha todella sekava kommentti, huh. Mutta pointti oli että been there done that, mutta nykysimmainostaman usein, riittävästi ja monipuolisesto syömistä jokaselle, joka vaa hetkeksko erehtyy kuuntelemaa. Ja tosiaa, liikunnat on jääny hirveen vähälle (varsinki sali jääny melkein kokonaan) sen jälkeen, kun muutin opiskelujen perässä, mutta syöminen on pysyny lähes samalla tasolla siltikin. Ja sen kyllä alkaa huomatakin jo.. 😀 Mutta eiköhän homma korjaannu sitten ku saa taas laaitettuu ittensä ruotuun saleilun suhteen! Hyvinvoinnin salaisuus on nimenomaan se, että muistaa liikkua ja syödä sopivassa suhteessa, ja sen lisäks myös muistaa nauttia elämästä eli maistella herkkuja sillon tällön kohtuudella, tai jättää treeni kerta väliin, jos tuntuy siltä, että nyt tarvii lepoo 🙂

  35. Hyvin ajankohtainen aihe, niin yhteiskunnassa, kuin itsellenikin. Bmi on 2 kilon laihdutuksen jälkeen normaalipainon ylärajoissa. Ajattelen syömisiäni koko ajan, suunittelen mitä syön ja jos ruokailut ei mene suunnitelmien mukaan ahdistun. Sosiaalinen elämä on alkanut kärsiä, ajattelen, että nyt pari kuukautta laihdutan tavoitepainooni ja sitten ”alan elämään” (juhlimaan yms) lihoin epäterveellisillä elämäntavoilla 2012 vuonna melkein 10 kiloa ja haluaisin pudottaa painoa terveellisesti, ja ahdistumatta. Lihominen ja peilikuva ahdistaa ja ahdistuneena ahmin, ja ahmimiskohtauksia seuraa ahdistus – ja kierre on valmis. Ahmiminen on siinä suhteessa itselläni epätavallista, että sen laukeaa usein kavereiden seurassa, kun he syövät herkkuja, niin päässä ”napsahtaa” ja en ajattele mitään, vaikka tiedostan että taas se alkoi ja jälkeenpäin seuraa ahdistus. Tajusin että voin olla syömishäiriöinen, vaikka en alipainoinen olekkaan. Haluaisin keksiä keinoja laihduttaa ahdistumatta, miten steffi, onnistuit laihduttamaan terveellisesti, vaikka sinullakin on historiaa syömishöiriöajattelussa?

  36. Olipas ihan mahtavaa kuulla että nautit oluesta silloin tällöin ja elämääsi kuuluu muutakin kuin treeni. Se puoli jääkin näissä treeniblogeissa usein mainitsematta. Nykyään tuntuu olevan kaikki treeniblogit täynnä sitä todella kurinalaista elämää, jossa tähtäimessä on useimmiten bikini fitness -vartalo. Crossfit onkin tosiaan aivan huippulaji, jossa ulkonäkökeskeisyydesä ei ole tietoakaan! Jatka samaan malliin, sun blogia on ilo lueskella! Ü

  37. Heippa! Upea kirjoitus ja kiitos muutenkin inspiroivasta ja hyvästä blogista. En tiedä onko omassa tapauksessani kyse syömishäiriöstä, mutta jonkinlaisesta vääristyneestä suhtautumisesta ruokaan kyllä.
    Olen aina ollut hoikka ja myös geenieni puolesta ”olen aina voinut syödä mitä vain”. Viime aikoina kun eetterissä pauhaa fit-ihannevartalot on tämän hoikankin ja habattoman tytön pakkomielteeksi tullut reenaaminen ja mautorahkan väkisin suuhun mättääminen. Pidin ruokaa vain polttoaineena ja kävin salilla, jotta mahtuisin muottiin, johon nyt ”kuuluu” mahtua. Join palautusjuomia oksennuskurkussa, sillä en pitänyt niistä, mutta kun oli pakko. Pyysin ystävääni tekemään saliohjelman, joka oli mielestäni tylsä, mutta väänsim rautaa kun kaikki muutkin. Kesän aikana jäi maitorahkat ja sali, liikuin huomattavasti monipuolisemmin ihan huomaamattani ja olin onnellisempi, ruuasta ja liikunnasta ei ollut paineita kun tein mitä tykkäsin.
    Suhtautuminen on ruokaan tällä hetkellä sikäli vääristynyt, että jääkaapista mikään ei maistu, kun puoli vuotta sitten ahdoin sieltä väkisin suuhuni proteiinia ja lisää proteiinia.
    Toivoisin suhtautumiseni ruokaan palaavam takaisin niille raiteille kuin se on ollutkin: ruokaa syödään koska se on hyvää ja nautinto, ja oman tunnon mukaan voit syödä miltä itsestä tuntuu tuijottamatta tämän hetken villityksiä. Edelleenkään en ole tyytyväinen vartalooni, mutta liikuntaa aion harrastaa vain hyvän mielen tuojana -ei pakkomielteenä.

  38. Hei,
    nyt on pakko pistää kommenttia, vaikka vähän jälkijunassa olenkin.. 🙂

    Mä olen sairastanut bulimiaa noin neljän vuoden ajan (olen 19-vuotias) ja muusta syömishäiriökäyttäytymisestäkin kärsin aika kauan ennen varsinaista bulimiaani. Jossain vaiheessa tilanne oli niin paha, että ahmin ja oksentelin 3-9 kertaa päivittäin ja sairauteni vei kaiken ajan, energian ja rahan, harjoittelin jatkuvasti (olen tanssija), enkä pystynyt keskittymään mihinkään muuhun ja olin hyvin onneton.

    Kun aloitin hoidon, innostuin tästä ”fitness” villityksestä ja luulin että asiat alkoi menemään paremmin. Sallin itselleni vain ”sallitun listan” ruokia ja jos retkahdinkin ”kielletyihin aineksiin”, niin se sitten päätyi vessanpytystä alas. Vaikka ahmiminen/oksentelu väheni, ei muutoksia tapahtunut niin paljoa pääni sisällä.

    Vasta nyt hiljattain olen vihdoin oivaltanut että myös se henkinen puoli on tärkeä asia! Mä en tahdo tuhlata elämääni odottamalla ihmeitä ja rypemällä itseinhossa ja -säälissä, vaan tahdon oikeasti nauttia elämästä ja sen pienistä iloista ja samalla mun on opittava arvostamaan ja rakastamaan itseäni ja kuuntelemaan kroppaani. Suhteeni ruokaan ja liikuntaan on edelleen vaikea, mutta nyt mennään baby steps, pikkuhiljaa eteenpäin ja ensimmäistä kertaa elämässäni musta tuntuu että mulla on oikeasti motivaatiota parantua ja olenkin jo tehnyt edistysaskelia. 🙂

    Mä olen joutunut opettelemaan mistä tykkään. Rakastan kaikkea tanssia mutta hiljattain olen innostunut myös joogasta, joka toimii samalla vähän kuin mindfullnes harjoitteluna, sekä crossfitistä. Lisäksi olen vasta nyt oppinut nauttimaan lenkkeilystä, kun se ei enää ole sitä ”pakkoliikuntaa” ja pelkkää kalorien kulutusta. Nyt kuuntelen enemmän kroppaani, välillä juoksen kovaa ja välillä kävelen, erityisesti nautin pimeydestä ja sateesta joka rauhoittaa ihmeellisesti, ja juoksen vähän olotilan mukaan, eli välillä lyhyempiä ja välillä pidempiä lenkkejä. Ei siis enää niitä pakko juosta x määrä kilometrejä! Vastapainoksi olen oppinut myös nauttimaan satunnaisita löhöilypäivistä, jolloin pidän koko päivän yöpukua päällä, katselen elokuvia vilttiin ja villasukkiin kääriytyneenä ja yritän nauttia siitä jäätelöstä (samalla muistuttaen ettei koko pakettia tarvitse vetää kerrallaan, herkut kohtuudella on ihan ookoo, eikä mun tarvitse nyt heti juosta oksentamaan).

    Mä oon lukenut sun blogia jo jonkun aikaa, ehkä alkuvuodesta asti, mutten ole koskaan kommentoinut. Nyt kuitenkin päätin sen tehdä, ja musta olis todella mielenkiintoista lukea postausta syömishäiriöistä ja muutenkin tästä henkisen ja fyysisen terveyden tasapainosta! Sä olet mulle vähän niinkuin inspiraatio ja esikuva, on hienoa kuulla ettet säkään ole liian tiukka ruokavalios suhteen ja pystyt myös nauttimaan herkuista aina silloin tällöin. Kohti henkistä ja fyysistä terveyttä siis, niiden tasapainon löytäminen on yllättävän vaikeaa.. 😉 Ja kiitos mahtavasta blogista.

  39. Voi että nyt löytyi aihe johon oli aivan pakko päästä kirjoittamaan. Löysin blogisi vasta hiljattain ja siksi olen hieman myöhässä :’D … Noh, siispä asiaan. Olen kohta 17-vuotias ja olen aina ollut sellainen epäsopusuhtainen tyttö, vaikka olenkin harrastanut aktiivisesti ja tavoitteellisesti erinäisiä lajeja. Minulla on todella laihat kädet, hartioista sormiin. Olen yrittänyt saada niihin massaa, mutta massa menee jonnekkin aivan muualle. Keskivartaloni levein kohta on ns. jenkkakahvat, koska lantioni on kapea.

    Viime syksynä kyllästyin siihen, että vaikka kuinka söin, ei lantioni levennyt -kaikki kertyi vatsaani. Niimpä aloitin ’terveellisemmän’ elämäntavan ja vähän överiksihän se meni. Seitsemän kiloa lähti vajaassa puolessa vuodessa. Mitään syömishäiriötä ei diagnosoitu, mutta arvelen sen olleen ortoreksiaa. Kevään jälkeen kuitenkin lääkärin kommenttien jälkeen aloin taas syömään ’normaalimmin’ ja tässä sitä taas ollaan: Vaikka kuinka treenataan kilpaurheilijan treeneillä, ei lantio levene tai jenkkikset kapene. Voiko normaali kroppa oikeasti olla muka sen muotoinen? ):

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.