Vierasbloggaaja: Liinan päiväkirja vko 12

Kerran viikossa asiakkaani Liina kirjoittaa blogiini elämäntapamuutos-projektistaan.

”Äärirajoilla käyminen”


Viime viikolla tehtiin Steffin kanssa ensimmäinen ulkotreeni. Sovittiin lauantai aamuksi treffit Stadikan läheisyyteen. Steffi oli käynyt katsomassa valmiiksi paikan, jossa tuleva treeni suoritettaisiin. Paikka oli loiva rinne kallioiden kupeessa. Minä en siinä vaiheessa vielä tiennyt mitä tuleman pitää, mutta kuten aina, olin innoissani valmis vastaanottamaan ohjeet ja tekemään sen mitä pyydetään. Oli aika suorittaa rankin treeni tähän mennessä, ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti. Se tosin selvisi minulle vasta treenin jälkeen.

Treeniin kuului yleisliikkeitä, sammakkohyppyjä ja askelkyykkyjä. Lämmittely hoidettiin hyppynarulla. Valitsin suoritettavaksi ensin sen rankimman, eli yleisliikkeen, jonka välissä loikattiin aina yksi hyppy eteenpäin. Steffi oli merkannut n. 8m päähän pisteen, joka tulikiertää. Sain kuulla, että kierroksia tulisi tehdä yhteensä 80. Ensin mietin, että kuulin varmaankin väärin, määrä tuntui todella paljolta, mutta ryhdyin silti töihin. Maa oli mutainen ja märkä, osittain vielä jäässä. Kun olin päässyt vasta ensimmäisen kerran merkkipaalulle loivaan rinteeseen, olin jo aivan mutainen ja tunsin miten polvet alkoivat kipeytyä niiden iskeytyessä kovaan maahan. Kyseisessä yleisliikkeessä myös sykkeeni nousee aina todella korkealle ja hengästyn. Tuntui, etten ikinä tule pääsemään maaliin. Tulen epäonnistumaan. Mutta jatkoin silti. Olinkohan tehnyt kaksi kierrosta, eli 78 olisi ollut vielä jäljellä, kun se iski. Totaalinen romahdus. Ensimmäinen kerta, kun purskahdin treenatessa itkuun. Säälin itseäni, olin yltäpäältä mudasta ja muusta maassa olevasta jätöksestä. Ajattelin, että en pysty tähän. Henkeä ahdisti ja suussa oli veren maku. Keuhkoputki oli liekeissä. Mietin, että ystäväni nauttivat parhaillaan jossakin ihanassa ravintolassa brunssista tai keittelevät kotona aamukahvia ja minä ressukka olen täällä tekemässä kuolemaa ja epäonnistumassa totaalisesti. Minusta ei ole tähän. Henkinen lukko oli siis kohdattu. Vaikka se kesti vain muutamia sekunteja, ehdin miettiä  siinä ajassa jo paljon asioita. No mutta, oli pakko koota itsensä ja jatkaa hammasta purren. Olihan vielä paljon kierroksia jälkellä. Tai niin luulin. Pian Steffi ilmoittikin, että kierroksia olikin enää yksi jäljellä. Loppujen lopuksi niitä siis ei tehty kuin 10. Mutta uskokaa pois, se oli enemmän kuin tarpeeksi. Tämä oli todella rankka osuus. Steffi tarkoituksella koetteli tahdonvoimaani.


Tämän jälkeen pidettiin lyhyt tauko ja jatkettiin askelkyykyillä. Niitä tehtiin 10 kierrosta. Itse asiassa ne tuntuivat yllättävän kevyiltä tuon ensimmäisen harjoituksen jälkeen vaikkeivät siis nämäkään mitään kevyitä todellakaan olleet. Lopuksi vielä tehtiin sammakkohyppyjä 10 kierrosta. Se tunne, kun kuulin sanat ”treeni oli tässä”, oli huojentava. Kun aloitettiin Steffin kanssa tammikuussa treenaamaan yhdessä, hän sanoi minulle, että varmasti tulee vielä hetkiä kun motivaatio katoaa, tulee itku tai suorastaan vihaan häntä ja haluaisin vain huutaa. No, näistä ei ole onneksi tähän mennessä toteutunut kuin tuo keskimmäinen. Vaikka olo olikin hetken kamala, en silti voisi koskaan vihata, saatika suuttua, omalle Personal Trainerilleni. Hän on siellä edelleenkin minua varten ja meillä on yhteinen tavoite. Miksi minä hänelle kiukuttelisin? Siinä ei voittaisi kukaan.

Laahustin treenin jälkeen kotiin, joka paikkaa kolotti. Minä en ole koko treenikauden aikana käyttänyt mitään palauttavia juomia, koska en ole tarvinnut sellaisia. Nyt oli ensimmäinen kerta, että palauduin vasta seuraavana päivänä. Mutta sitten olo olikin tosi hyvä! Selvisin treenistä, mikä tuntui aluksi täysin mahdottomalta. Sain vielä perään kannustavan viestin Steffiltä, joka varmisti, että olen kunnossa ja samalla hän sanoi tämän olleen rankin treeni, mitä tullaan koskaan tekemään.  Se tosin jää nähtäväksi. Seuraavalla viikolla kun tavattiin salilla, sain vielä tikkarin lohdutukseksi. Itsensä ylittäminen on tärkeää ja siitä tulee hyvä fiilis. Tähän kiteytyy jälleen se fakta, että Personal Trainerilla, ainakin minun tapauksessani, on iso merkitys. En kykene haastamaan itseäni samalla tavalla ylittämään omia rajojani, mitä joku ulkopuolinen kykenee tekemään. Treeni itsesssään ei aina välttämättä ole sitä mieluisinta puuhaa, mutta olotila sen jälkeen on kyllä parasta!


– Liina

5 kommenttia

  1. Kiitos! Tämä teksti erityisesti motivoi minua erittäin paljon omassa projektissani jatkamaan vaikka tuntuisi siötä, ettei enää pysty yhtään toista/hyppyä enempää. Kumpa voisin itsekin saada oman pt:n,joka todella haastaisi minut antamaan kaikkeni. Arvostan asennettasi, tsemppiä!

  2. Mikä on yleisliike?

  3. Tuo on juuri hienointa urheilussa! Muuten vain/ilman tavoitetta liikkuvat ja todella motivoituneet erottaa siitä, että ensimmäiseksi mainitut eivät vie itseään äärirajoille asti. Eivät tee sitä viimeistä liikettä, koska lihakset huutavat. Voin kuvitella, miten hieno fiilis sulla on Liina ollut, kun sait kaikki liikkeet tehtyä, wau!! 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.